Andersonville, kylä Sumterin piirikunnassa Lounais-Keski-Georgiassa Yhdysvalloissa, joka oli liittovaltion sotilavankilan paikka helmikuusta 1864 toukokuuhun 1865 Yhdysvaltain sisällissodan aikana. Andersonville – muodollisesti Camp Sumter – oli etelän suurin vangittu unionin sotilaiden vankila, ja se oli kuuluisa epäterveellisistä olosuhteistaan ja korkeasta kuolleisuudestaan. Leirintäalue on säilynyt Andersonville National Historic Site -alueena. Kylään, joka on noin 0,4 km: n päässä leiristä, kuuluu rautatietanko, jonne vangit saapuivat, ja vankilan valvojan toimisto. Muita nähtävyyksiä ovat 7 hehtaarin (2,8 hehtaarin) maatila, joka on peräisin 1800-luvun puolivälistä.

Kesällä 1863 Yhdysvaltain liittovaltion viranomaiset päättivät sopimuksen, jonka mukaan unionin ja liittovaltion vankeja vaihdettiin; sen seurauksena lisääntynyt unionin sotavankien määrä, joka oli suljettu pääkaupunkiin Richmondiin, Virginiaan, muodosti vaaran konfederaatiosta ja aiheutti vakavia paineita kaupungin ruokahuoltoon. Marraskuussa 1863 valaliiton viranomaiset valitsivat Andersonvillen, jonka läpi juoksi virta, 16,5 hehtaarin pinta-alalle. Vankeja alkoi saapua helmikuussa 1864, ennen vankilan valmistumista ja ennen riittävien tarvikkeiden saamista, ja toukokuussa heidän lukumääränsä oli noin 12 000. Kesäkuussa varasto laajennettiin 26 hehtaariin (10,5 hehtaaria), mutta ruuhkat lievittivät vain väliaikaisesti, ja elokuuhun mennessä vankien määrä ylitti 32 000 henkeä.

Vangeille ei ollut tarjottu suojaa; ensimmäiset saapuneet tekivät töykeitä irtoa varaston roskista, ja toiset tekivät telttoja huopia ja muita saatavilla olevia kangaspaloja tai kaivivat kaivoja maahan. Siihen mennessä Konfederaation resurssit olivat vähentyneet, ja vankilasta puuttui usein ruokaa. Silloinkin kun ruokaa oli riittävästi, se oli huonolaatuista ja huonosti valmistettua ruoanlaittovälineiden puutteen vuoksi. Vankilan suunnitellessa riittäväksi katsottu vesihuolto pilaantui ruuhkaisissa olosuhteissa, ja hoitohenkilökunta oli riittämätöntä ja huonosti huollettua. Kesällä 1864 vangit kärsivät suuresti nälästä, altistumisesta ja sairauksista, ja noin kolmasosa heistä kuoli seitsemässä kuukaudessa. Syksyllä 1864, kun William Tecumseh Shermanin unionin joukot olivat vallanneet Atlantan, kaikki vangit, jotka voitiin siirtää, lähetettiin Milleniin Georgiaan ja Firenzeen Etelä-Carolinaan. Millenin järjestelyt olivat parempia, ja kun Sherman aloitti marssinsa merelle, noin 5000 vankia palautettiin Andersonvilleen, jossa myös olosuhteet paranivat jonkin verran. Kaiken kaikkiaan Andersonvillessä kuoli lähes 13 000 vankia sairauksiin, aliravitsemukseen ja muihin syihin.

Andersonvillen olosuhteita hyödynnettiin propagandamateriaalina pohjoisessa, jossa sotaministeri Edwin M. Stanton määräsi kostotoimenpiteet unionin vankiloissa pidetyille osavaltioille. Sodan jälkeen sotilaskomissio tuomitsi vankilan komentajan kapteeni Henry Wirzin ja tuomitsi sen sotarikoksista. Wirz hylkäsi ehdonalaisen ehdon ehdon vastineeksi liittovaltion presidentin Jefferson Davisin syytöksestä, ja hänet hirtettiin 10. marraskuuta 1865. Hän on ainoa henkilö Yhdysvalloissa, joka on koskaan teloitettu sotarikoksista. Pop. (2000) 331; (2010) 255.