Tiivistelmä

Bezoareja toivat arabialaiset lääkärit länsimaiseen lääketieteeseen 1200-luvulla. Niitä käytettiin vastalääkkeinä arseenille, myrkkylle, jota käytetään yleisimmin Euroopan tuomioistuimissa. Bezoarien käyttö oli yleistä 1500-luvulla, ja niiden arvo oli kymmenen kertaa suurempi kuin niiden paino kullassa. Nämä olivat harvinaisia ja kalliita esineitä, ja monilla kuninkailla oli yksi tai useampia yksilöitä, joista osa asennettiin koruiksi. 1500- ja 1700-luvun lääkärit kirjoittivat heistä laajasti kuvaillen heidän ominaisuuksiaan ja käyttöä. Itämaisia bezoareja (enimmäkseen aasialaisista sorkkaeläimistä) otettiin käyttöön tuohon aikaan.

Vaikeus bezoarien hankkimiseen johti lukuisten vaarallisten väärennösten tuotantoon, jotka sisälsivät erittäin myrkyllisiä aineita, mukaan lukien kaneli, pikihopea ja antimoni. Mahdollisesti näistä syistä niiden käyttö väheni 1700-luvun lopulla, ja vuodesta 1800 lähtien niitä ei enää käytetty. Tiukasti mineralogisesti sanottuna bezoarit eivät ole oikeastaan kiviä. Flaamilainen mineralogi ja lääkäri Anselm Boetius de Boodt (1550–1632) sisällytti ne kuitenkin työhönsä Gemmarum et Lapidum Historia (Historia jalokivistä ja kivistä, 1609), ja heidän tutkimuksensa on tärkeä luku toksikologian historiassa. p>