Gibbons v. Ogden-päätös

Tapauksen lopputulos oli valittajan eduksi yhteisöjen tuomioistuimen toteamalla, että valittaja ja appelleen kauppa merkitsivät valtioiden välistä kauppaa ja että kauppaa koskevan lausekkeen mukaan tällaista kauppaa voi säännellä vain kongressi eikä New Yorkin osavaltio. Tuomioistuin totesi, että New Yorkin osavaltioiden suunnistus lisensseistä oli perustuslain vastaista, koska se antoi vallan säätää valtioiden välistä kauppaa valtiolle, kun kauppaklauseke varasi tämän vallan liittohallitukselle. Tuomioistuin tutki, muodostiko pelkkä veden kuljettaminen – jota tuomioistuin kutsui ”navigoinniksi” – ”kauppaa” siten, että sen sääntely kuuluisi valtaan säätää valtioiden välistä kauppaa.

Tuomioistuin totesi, että navigointi oli osavaltioiden välistä ”kauppaa” ja oli siten osa valtioiden välistä kauppaa. Tämän vuoksi tuomioistuin perusteli, että liittohallituksella oli yksinoikeus säännellä lisenssejä ja oikeus matkustaa New Yorkin ja Elizabethtownin vesiväylän yli. Se totesi, että osavaltioissa ei ollut ”samanaikaista valtaa”, kun liittohallitus sääti valtioiden välistä kauppaa. Toisin sanoen se tunnusti, että valta säätää valtioiden välistä kauppaa on ”samanaikaista”, kunnes kongressi toimii sääntelemään valtioiden välistä kauppaa. Tuomioistuin tarkensi, että kaupan lausekkeessa tämän vaatimuksen perusta oli 1780-luvulla pyrkimys perustaa ”yhtenäinen” kauppasäännöstö. Tuomioistuin myönsi, kuinka perustuslain korkeuslausekkeen nojalla kongressin toimet korvasivat valtion lait. Siinä kerrottiin, miten näin oli, vaikka lain aihe olisi valtion valtaan kuuluvassa sääntelyssä. Tällä tavoin Gibbonsin liittovaltion lisenssi korvasi Ogdenin New Yorkin osavaltion lisenssin. Ogdenille ei annettu kieltoa Gibbonsia vastaan.

Tuomioistuimen päätöksessä käsiteltiin myös väitettä, jonka mukaan tässä tapauksessa skenaario – osavaltioiden ja liittovaltion vesiväylälupien tilanne – oli analoginen osavaltioiden ja liittovaltion patenttien kanssa. Apellejat olivat väittäneet, että koska valtiot voivat myöntää patentteja ja tunnustaa ne päteviksi, osavaltiot voivat myös myöntää vesiväylälupia ja tunnustaa ne päteviksi. Yhteisöjen tuomioistuin ei nimenomaisesti ratkaissut asiaa, mutta katsoi, että patenttien tapaus ei ollut pätevä analogia. Se perusteli, että vaikka valtioilla voi yleensä olla oikeus myöntää patentteja tietyn omaisuuden oikeuksiksi, valtio pyrki tässä tapauksessa myöntämään oikeuden mihinkään, joka oli erottamattomasti sidoksissa valtioiden väliseen kauppaan.