1.2 Ilmastonmuutos, Kioton pöytäkirja ja sen jälkeen

Vaikka ensimmäinen tieteellinen oletus ihmisen toiminnasta johtuvasta lisääntyneestä kasvihuoneilmiöstä oli jo muotoiltu 1800-luvulla vasta 1900-luvun lopulla ilmastonmuutos siirtyi kansainvälisen poliittisen asialistan eteen (esim. Bolin, 1993; Jäger & O’Riordan, 1996). Hallitukset ovat huolissaan tutkijoiden 1960-luvulta lähtien toimittamista todisteista ilmaston lämpenemisestä ja vaativat lisätutkimusta 1980-luvun alussa, mikä lopulta johti hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) perustamiseen Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) yhteydessä. ) vuonna 1988.

Kun IPCC: n tutkijat vahvistivat ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen uhan, joka johtuu esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden polttamisesta teollisuudessa ja liikenteessä, hallitukset aloittivat neuvottelut kansainvälisen ilmastonmuutossopimuksen rakentamisesta 1990-luvun alussa. Tämän seurauksena hyväksyttiin vuonna 1992 YK: n ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus (FCCC), jonka tavoitteena on teollisuusmaiden (kuten seuraavissa neuvotteluissa hahmoteltiin) saavuttaa kasvihuonekaasupäästöjen, kuten hiilidioksidin (CO2) vakauttaminen. ), metaani (CH4) ja typpioksidi (N2O) – vuoden 1990 tasolla vuoteen 2000 mennessä. Kehitysmaat vapautettiin päästötavoitteista tunnustamalla, että suurin osa historiallisista ja nykyisistä globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä on peräisin kehittyneistä maista ja että kehitysmaiden on saavutettava kestävä talouskasvu ja poistettava köyhyys.

Kun IPCC: n raportit osoittivat, että vakauttamistavoite ei riitä estämään vaarallista ihmisen vaikutusta ilmastojärjestelmään, sopimuspuolet (hallitukset) FCCC päätti muotoilla kehittyneille maille päästövähennysvelvoitteet oikeudellisen pöytäkirjan muodossa huolimatta ongelmista, joita niiden oli jo vakautettava päästöjä (esim. Oberthür & Ott, 1999). Tällaisesta FCCC: n pöytäkirjasta sovittiin vuonna 1997 Kiotossa (Japani), jota on sen vuoksi kutsuttu Kioton pöytäkirjaksi. Jos tämä pöytäkirja ratifioidaan, teollisuusmaiden on erikseen tai yhdessä vähennettävä kasvihuonekaasupäästöjään vähintään 5 prosenttia vuoden 1990 tasosta alle sitoumuskaudella 2008–2012 (3 artiklan 1 kohta).

Tämän saavuttamiseksi Nämä ns. liitteen B osapuolet (tai FCCC: n liitteen I osapuolet) ovat hyväksyneet eriytetyt kvantifioidut päästöjen rajoittamis- tai vähentämissitoumukset, kuten 8 prosentin alennuksen Euroopan unionille (EU), 6 prosentin vähennyksen Kanadan ja Japanin osalta ja Venäjän federaation vakauttaminen. Yhdysvallat (Yhdysvallat), joka on suurin hiilidioksidipäästöjä maailmassa (IEA, 1999), sitoutui 7 prosentin vähennystavoitteeseen, mutta maaliskuussa 2001 amerikkalaiset vetäytyivät pöytäkirjasta. Yhdysvallat kritisoi paitsi sitä, että kehitysmaat on edelleen vapautettu päästökatosta. Kiina sisälsi maailman toiseksi suurimman hiilidioksidipäästöjen aiheuttajan (IEA, 1999), mutta he väittivät myös, että Kioton tavoite vahingoittaisi Yhdysvaltojen taloutta (Bush, 2001). Tämän kannan vastustajat sekä Amerikassa että sen ulkopuolella väittivät, että kehitysmaiden (väliaikaiseen) vapauttamiseen päästörajoista on ja on edelleen perusteltuja syitä lähinnä historiallisen vastuun ja köyhyyden poistamisen perustelujen perusteella ja että Kioton tavoite maksaa Yhdysvalloille korkeintaan 0,1–2 prosenttia BKT: n kasvusta (esim. Banuri ym., 2001: 57).

Teollinen maa voi ostaa määrättyjä määriä ( AAU: t) LET- ja / tai päästövähennysyksiköiden (ERU) perusteella toisen liitteessä B olevan maan JI: n perusteella, esimerkiksi Keski- tai Itä-Euroopassa, jossa vähäiset vähennyskustannukset ovat suhteellisen alhaiset. Se voi myös hankkia sertifioituja päästövähennyksiä (CER) kehitysmailta CDM-hankkeiden perusteella. Kioton pöytäkirja (6 artiklan 1 kohdan d alakohta, 12 artiklan 3 kohdan b alakohta ja 17 artikla) edellyttää, että näiden joustavien välineiden käyttö ”täydentää” kotimaisia toimia: jokaisen liitteessä B olevan osapuolen on annettava tietoja siitä, kuinka sen kotimainen toiminta on merkittävä osa pyrkimykset päästötavoitteidensa saavuttamiseksi.

Kioton mekanismien välillä on useita institutionaalisia eroja. lET käyttää ylhäältä alas -menetelmää laskemalla päästövähennykset kansallisten sitoumusten perusteella. 17 artiklan oikeudellinen teksti osoittaa, että liitteen B hallitukset voisivat käydä kauppaa osilla niille määrätyistä määristä. Valtiohallitus voisi päättää jakaa sille määrätyt määrät jakamalla lupia yksityisille tahoille (kuten yrityksille tai aloille), jotta ne voivat käydä päästökauppaa kotimaassa. JI ja CDM eroavat IET: stä, koska ne ovat projektipohjaisia joustavia välineitä, joissa sijoittaja voi myöntää hyvityksiä saavutetuista päästövähennyksistä isännässä. Periaatteessa tällaisten hankkeiden päästövähennyksiä ei mitata ylhäältä alaspäin kansallisen sitoumuksen perusteella, vaan alhaalta ylöspäin lähtötasosta, joka arvioi tulevat päästöt projektipaikalla, ellei hanketta olisi toteutettu.

Vaikka molemmat ovat projektipohjaisia, myös JI ja CDM eroavat toisistaan. JI-isäntämaalla on päästötavoite, toisin kuin CDM-isäntämaalla. Lisäksi CDM-hankkeista vuosina 2000–2008 kertyvät luotot voidaan pankkia, jotta niitä voidaan käyttää sitoumuskaudella (12.10 artikla), mikä ei ole mahdollista yhteisen aloitteen puitteissa. Metsänhoitohankkeita (joiden tuloksena on poistoyksiköitä), joiden tarkoituksena on suojella olemassa olevia metsiä puiden tosiasiallisen (uudelleen) istuttamisen sijaan, voidaan kuitenkin soveltaa rajoitetusti yhteisyrityksen 6 artiklan nojalla, mutta ne eivät ole tukikelpoisia CDM-hankkeina. Lisäksi metsitys- ja uudelleenistutushankkeita voidaan käyttää täysimääräisesti vaatimusten noudattamiseen yhteisissä investointimenetelmissä, mutta CDM: ssä vain rajoitetusti. Lisäksi puhtaan kehityksen mekanismin mukaiset institutionaaliset vaatimukset kestävän kehityksen tukemiseksi isäntämaissa (ja valvovan johtokunnan vaatimus) ovat tiukemmat kuin yhteisillä aloitteilla.

Kioton mekanismien lisäksi Kioton pöytäkirja sisältää myös joitain lisäjoustavuutta koskevia säännöksiä, erityisesti monivuotisen sitouttamisjakson asettaminen kuudelle kasvihuonekaasupäästölle (3.1 artikla), pankkitoiminnan mahdollisuus (3.13 artikla) ja kupla-vaihtoehto (4 artikla).

Ensinnäkin Kioton pöytäkirjassa vahvistetaan sitoumusvuoden sijasta joustava sitoumuskausi, jonka aikana liitteen B osapuolen tavoite on saavutettava laskemalla sen keskimääräiset päästöt viiden vuoden ajan vuosina 2008–2012 (3 artiklan 1 kohta). Kioton pöytäkirjassa käytetään kuuden kasvihuonekaasun ”koria” (lueteltu liitteessä A), joka sisältää paitsi hiilidioksidin tärkeimpänä kasvihuonekaasupäästönä myös mahdollistaa muiden kasvihuonekaasupäästöjen, kuten CH4: n, vähentämisen, jotka kaikki muunnetaan hiilidioksidiekvivalenteiksi tuottamaan yksi luku.

Toiseksi, teollisuusmailla on mahdollisuus pankki käyttämättä jääneitä osia niille määrätyistä määristä (3.13 artikla) .Jos liitteen B osapuolella on alhaisemmat päästöt kuin sille määrätty määrä ensimmäisellä sitoumuskaudella (2008 -2012), ero voidaan lisätä (”pankkitettu”) seuraavien sitoutumiskausien korvaukseen. Vaikka tällaista pankkitoimintaa ei ole rajoitettu AAU: ille, ERU: n ja CER: n siirtäminen on rajoitettu 2,5 prosenttiin määrätystä määrästä eikä sitä sallita RMU: lle (CP, 2001b).

Kolmanneksi liitteen B osapuolet ovat sallittuja perustaa alaryhmiä ja kohdistaa tavoitteensa uudelleen niin kauan kuin se ei muuta niiden alkuperäisten päästömäärien kokonaiskattoa ja edellyttäen, että FCCC: n sihteeristölle ilmoitetaan tällaisesta sopimuksesta (4 artikla). EU on käyttänyt tätä ”kupla” -määräystä jakamaan sille määrätyn määrän jäsenvaltioiden kesken, mikä on johtanut esimerkiksi sitoumuksiin, joiden mukaan Saksalle vähennetään 21 prosenttia, Ranskalle vakautetaan ja Portugalille päästöjä kasvatetaan 27 prosenttia. taakanjakojärjestely voi auttaa alentamaan EU: n laskentakustannuksia, se ei ole täysin tehokas, koska se ei tasoita rajakustannuksia jäsenvaltioiden välillä (Eyckmans & Cornillie, 2000).

Vaikka kansallisilla hallituksilla on laillinen voiman monopoli tietyllä alueella (Weber, 1976), suvereenien valtioiden kansainvälisessä poliittisessa järjestelmässä ei ole ”maailmanhallitusta” hallitusten välisen yhteistyön aikaansaamiseksi ( Waltz, 1979) Useiden vuosien hallitustenvälisten neuvottelujen jälkeen yhteistyö saavutettiin kuitenkin ilmastonmuutoksen torjumiseksi, lähinnä siksi, että hallitukset loivat pöytäkirjan nojalla Kioton mekanismit, jotka alentaisivat saastumisen vähentämisestä aiheutuvia kustannuksia (esim. Bohm, 1999; Oberthur id = ”afb1b0a7e2”> Ott, 1999). Vaikka EU: n ja kehitysmaiden asemalle oli ainakin aluksi ominaista markkinoiden skepsis ja moraalinen vastarinta kaupankäynnille ympäristöalalla, he hyväksyivät Kioton mekanismit koska viimeksi mainitut olivat ennakkoedellytys monille muille maille, kuten USA, hyväksyä ensisijaisesti päästövähennystavoite (esim. Ringius, 1999). kompromissi tehtiin, Euroopan komissio myönsi avoimesti, että Kioton pöytäkirjassa päästökauppa asetettiin EU: n poliittiselle asialistalle (KOM, 2000a: 7). Useat historialliset kehityssuunnat, mukaan lukien sisäiset paineet ja ulkoiset ”sokit” (kuten selitämme myöhemmin tässä kirjassa), johtavat lopulta EU: hun omaksumaan oman päästökauppajärjestelmän, joka alkaa vuonna 2005.

Kioton mekanismien kansainvälinen hyväksyminen vuonna 1997 muutti poliittisen prosessin täytäntöönpanovaiheeseen. Tässä vaiheessa niiden suunnittelun yksityiskohdat on määriteltävä ja päätettävä näiden joustavien välineiden saattamiseksi toimintavalmiiksi. Erilaiset institutionaaliset esteet kuitenkin estävät täytäntöönpanoa Kioton mekanismit, mukaan lukien oikeudelliset epäselvyydet ja kulttuuriset vastalauseet. Esimerkkejä tällaisista kysymyksistä, vain muutamia mainitakseni, ovat nielujen ja pankkitoiminnan hyväksyttävä taso, hankkeiden lähtötasojen standardoinnin toivottavuus ja metodologia, kotimaan lupien jakamisen yhteensopivuus kansainvälisten ja eurooppalainen laki valtion tuesta, kotitalouksien sisällyttämisen kauppajärjestelmään mahdollisuudesta ja monimutkaisuudesta, kansainvälisen päästöjen kansallinen siirrettävyys ympäristöön ja oikeudenmukaisuus sekä vastaava kysymys siitä, pitäisikö Kioton mekanismien käyttöä rajoittaa ja miten. Tulee selväksi, että muutamista näistä esteistä on neuvoteltu ja muista ei (vielä) tai vain osittain, kun taas hallitukset luovat toisinaan uusia esteitä asettamalla uusia vaatimuksia ja yrittämällä avata tai tulkita aikaisempia kansainvälisiä poliittisia sopimuksia (esim. Boyd ym. , 2001). IPCC pitää markkinapohjaisen ilmastopolitiikan toteuttamisen institutionaalisten esteiden analysointia tutkimuksen painopistealueena (Banuri et al., 2001: 71).

Kuten johdannossa on kuitenkin selitetty ei ole varma, että Kioton pöytäkirja tulee voimaan, koska ratifioineiden maiden määrä ei (vielä) vastaa vähintään 55: tä prosenttia teollisuusmaiden hiilidioksidipäästöistä vuonna 1990. Kirjoittaessa Venäläiset, mikä on edelleen epävarmaa, tuovat hiilidioksidipäästöt yli tämän vaaditun kynnyksen. Mutta vaikka Kioton pöytäkirjaa ei jatkettaisikaan, Yhdysvallat aikoo silti käyttää markkinalähtöisiä välineitä ilmastopolitiikassa esimerkiksi siirtämällä rekisteröityjä päästövähennyksiä yritysten välillä kasvihuonekaasujen intensiteettitavoitteen alle, kun taas jotkut osavaltiot ovat ilmaisseet kiinnostuksensa muodostamalla koalitio Yhdysvaltojen sisällä perustamalla lupakauppajärjestelmät ja yhdistämällä ne myöhemmin esimerkiksi sähköalaa varten. Lisäksi Kioton pöytäkirjan kanssa tai ilman EU aloittaa korkeamman ja korkeamman kauppajärjestelmän vuonna 2005, jossa hiilidioksidipäästöjä voidaan käydä kauppaa sähköntuottajien, teräksenvalmistajien sekä sementin, paperin ja lasin valmistajien kesken.

Jos Kioton pöytäkirja astuu voimaan, maailman suurin markkinasuuntautunut instituutio ilmastopolitiikan alalla tulee todellisuudeksi sekä maantieteellisen laajuuden että potentiaalisen markkinoiden koon suhteen. Sitten päästöillä voidaan käydä kauppaa Kioton mekanismien mukaisesti kehittyneissä maissa ja kehitysmaiden kanssa ensimmäisellä sitoumuskaudella 2008–2012 ja mahdollisesti myös sen jälkeen, koska sopimuspuolten on aloitettava toisen sitoumuskauden harkinta, jossa päästötavoitteet ovat jo kehittyneille maille. vuonna 2005 (3.9 artikla), jonka potentiaalinen markkina-arvo on useita miljardeja Yhdysvaltain dollareita (esim. Haites, 1998).

Vaikka Kioton pöytäkirjasta tuleekin hallitseva instituutio kansainvälisessä ilmastopolitiikassa. Osapuolet voivat vapaasti lähteä. Asetuksen 27 artiklan mukaan sopimuspuoli voi milloin tahansa kolmen vuoden kuluttua sopimuspuolen voimaantulopäivästä erota pöytäkirjasta ilmoittamalla siitä kirjallisesti.Loppujen lopuksi kukin suvereeni valtio voi aina päättää rakentaa oman ilmastopolitiikkansa (tai pidättäytyä kaikesta yhdessä) ja päättää käydä kauppaa päästöjen kanssa muiden kansojen kanssa, jos se kokee tämän olevan hyödyllistä. Koska monet maat ovat jo päättäneet rakentaa kaupattavia pilaantumisjärjestelmiä, olisimme silti todistamassa kehittyviä hiilikaupan markkinoita, vaikkakin pirstaleisempia.