Tuli ja jää on yksi amerikkalaisen runoilijan Robert Frostin (1874-1963) tunnetuimmat ja yleisimmin antologoidut runot. Runolla on symbolinen, jopa allegorinen laatu, mikä on järkevämpää, kun sitä analysoidaan sen kirjallisessa ja historiallisessa yhteydessä. Frost kirjoitti tulen ja jään vuonna 1920, ja se julkaistiin Harper’s-lehdessä saman vuoden joulukuussa. Voit lukea ’Tuli ja jää’ täältä ennen kuin jatkat analyysia alla olevasta runosta.

Runossa mainitut tulen ja jään elementit, jotka ovat etusijalla sen otsikossa, ovat kaksi neljästä aristoteleisesta tai klassiset elementit yhdessä maan ja ilman kanssa (vaikka jäätä kuvataan yleensä vain vedeksi, Frost – jonka sukunimi tässä kutsuu runon puolikkaan jäiset olosuhteet – kutsuu tarkoituksella nämä klassiset elementit).

Yhteenvetona ’Tuli ja jää’ on yhdeksän rivinen runo, jossa Frost kertoo kuulleensa joidenkin ihmisten sanovan, että maailma päättyy tuleen, kun taas toiset luulevat sen päättyvän jäätä. Toisin sanoen maailma joko palaa tai jäätyy. Frostin puhuja väittää edelleen, että hänen oma näkemyksensä mukaan tulipalo on todennäköisempää, erityisesti ottaen huomioon hänen kokemuksensa halusta (joka liittyy usein tuleen ja lämpöön, esimerkiksi puhumme jonkun ”palamisesta halussa”). Jää on kuitenkin hänelle lähellä toista: Hän on myös kokenut tarpeeksi kylmän, jäisen vihan tuhoavaa voimaa nähdäkseen, kuinka se voi myös kuluttaa maailmaa ja riittää tuhoamaan sen.

Sanoimme, että tuli ja jää ovat kenties enemmän allegorisia kuin symbolisia Frostin runossa, koska sen sijaan, että hän jättää nämä syvästi symboliset tulen ja jään voimat keinotteluun ja erilaisiin tulkintoihin, hän jatkaa linkitystä heitä hyvin tarkasti kahteen tiettyyn tunteeseen: tulen haluun ja viha jäätä kohtaan. Toisin sanoen, tuhoavatko ihmiset maailman vihaamalla toisiamme niin paljon, että me kaikki tapamme toisiamme? Vai tuhoako intohimoinen halu todella kaiken?

Toisin sanoen, mikä alkaa melko alkeellisilla, avoimilla sanoilla (ehkä jopa kutsumalla meitä ajattelemaan ilmaston lämpenemistä, jotain tuntematonta) Pakkasella, kun luemme maailmasta, joka päättyy tuleen) on selvästi inhimillinen näkökulma, joka perustuu ihmisten tunteisiin ja käyttäytymiseen. Tulesta ja jäästä tekee niin ahdistavan ja jopa huolestuttavan runon sen tunnustaminen, että halu ja intohimo voivat olla tappavampia ja tuhoisampia kuin pelkkä viha: viha (’jää’) voi kuluttaa meitä kaikkia sodan kautta (meidän on vain tarkasteltava kuinka uskonnolliset ja poliittiset erot voivat saada kokonaiset ihmisryhmät vihaamaan naapureitaan), mutta halu (’tulipalo’) voi osoittautua vieläkin voimakkaammaksi, koska se voi tuottaa innokkuutta, irrationaalista uskoa johonkin, mikä ruokkii vieläkin tuhoisampaa käyttäytymistä. / p>

Frost kirjoitti tulen ja jään vuonna 1920. Tämä on vain kaksi vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen, ja aika, jolloin vallankumous, maailmanloppu sekä sosiaalinen ja poliittinen kaaos olivat monien mielessä. Ja erityisesti runoilijoiden mielissä. Vuotta aiemmin W.B.Yeats oli kirjoittanut ”Toisen tulemisen” kuuluisalla julistuksellaan ”Asiat hajoavat; keskusta ei kykene pitämään kiinni, ja sen väite, jonka mukaan ’toisen tulemisen’ on oltava ’käsillä’, joidenkin sfinksimäisten olentojen on hitaasti matkalla kohti Betlehemiä syntymänsä toisena Kristuksena. Viisi vuotta sen jälkeen, kun Frost kirjoitti ’Tuli ja jää’, TS Eliot tarjosi oman versionsa maailmanloppusta teoksessa ”Hollow Men” (1925): ”Näin maailma loppuu”, hän sanoo tunnetusti: ”Ei räjähdyksellä ”Mutta tuli ja jää” tulee nähdä näiden ”apokalyptisten” runojen laajemmassa kirjallisessa yhteydessä.

’Tuli ja jää’ oli oletettavasti inspiraationa George RR Martinin A Song of Ice and Fire, otsikko, ja antaa utelias apokalyptisen merkityksen Valtaistuinpelille. Päättyykö maailma tulessa vai jäässä? Tämä ajatus yhden maailman päättymisestä ja toisen syntymästä, mahdollisesti syntymästä, on tietysti myös tärkeä asiayhteys Robert Frostin runolle: ajatus vanhan maailmanjärjestyksen antamisesta tielle uudelle oli ’ilmassa’ kirjoittaessaan runo.