Yleiskatsaus

• Allekirjoitettu: 26. toukokuuta 1972
• Voimaantulo: 3. lokakuuta 1972
• Kesto: Viisi vuotta, ellei sitä korvata aikaisemmin sopimuksella täydellisemmistä toimenpiteistä strategisten hyökkäysaseiden rajoittamiseksi.
• Osapuolet: Neuvostoliitto ja Yhdysvallat

Resurssit

• Sopimusteksti

Taustaa

Varhaisimmat pyrkimykset pysäyttää strategisten aseiden kasvu monenkeskisellä tasolla ja kattavien järjestelmien käyttö päättyi epäonnistumiseen. Tammikuussa 1964 Yhdysvallat ehdotti Genevessä sijaitsevassa kahdeksantoista kansakunnan aseriisuntakomiteassa (ENDC) Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton strategisten ydin- ja puolustusteollisuuden ajoneuvojen lukumäärän ja ominaisuuksien todistettua jäädyttämistä, josta neuvoteltaisiin kahdenvälisellä tasolla. . Neuvostoliitto ei hyväksynyt tätä ehdotusta, koska Yhdysvaltojen aseiden määrä ylitti tuolloin. Kun Yhdysvallat ehdotti vuosina 1966 ja 1967, että molemmat osapuolet luopuivat ballististen ohjusten (ABM) puolustusten käytöstä, Neuvostoliitto tarjoutui sisällyttämään strategiset hyökkäysaseet keskusteluun strategisista puolustusaseista. Yhdysvallat hyväksyi tämän ehdotuksen, ja presidentti Johnson ilmoitti 1. heinäkuuta 1968 allekirjoittaessaan ydinsulkusopimuksen, että Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat päässeet sopimukseen neuvottelemaan molempien rajoitukset ja vähennykset strategiset hyökkäävät ja puolustavat järjestelmät.

Osapuolet eivät kyenneet jonkin aikaa ulkoisista ja sisäisistä syistä aloittamaan asiasta käytävää keskustelua. Lopuksi 20. tammikuuta 1969 Neuvostoliitto ilmaisi halukkuutensa keskustella aseiden strategisista rajoituksista. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto aloittivat 17. marraskuuta 1969 strategiset aseiden rajoittamisneuvottelut (SALT I) sekä ABM-puolustusjärjestelmien että strategisten ydinaseiden hyökkäysjärjestelmien rajoittamisesta. Ensimmäinen mahdollisten pakettien todellinen etsintä aloitettiin keväällä 1970. Yhdessä vaiheessa osapuolet pääsivät umpikujaan, koska erimielisyydet siitä, minkä tyyppiset strategiset aseet tulisi sisällyttää sopimukseen. Neuvostoliitto vaati, että Yhdysvaltain tulevaisuuteen perustuvat järjestelmät (FBS) laskettiin strategiseen yhtälöön, kun taas Yhdysvallat uskoi, että FBS: ää ja asiaankuuluvia Neuvostoliiton lyhyen, keskipitkän ja keskitason strategisia järjestelmiä olisi käsiteltävä eri foorumeilla. Toinen umpikuja johtui erimielisyydestä tulevan sopimuksen soveltamisalasta: Neuvostoliitto ehdotti, että neuvottelut rajoitettaisiin vain ABM-järjestelmistä käytäviin keskusteluihin, kun taas Yhdysvallat vaati, että on välttämätöntä tehdä ainakin alku hyökkäävän rajoittamisessa. järjestelmät. 20. toukokuuta 1971 umpikuja murtautui, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ilmoittivat saavuttaneensa alustavan sopimuksen tiettyjen strategisten hyökkäysjärjestelmien osittaisesta rajoituksesta ja sopimuksesta ABM-järjestelmien rajoittamiseksi.

Jälkeen kolmen vuoden neuvottelut, Nixonin ja Brežnevin välisessä huippukokouksessa 26. toukokuuta 1972, neuvottelut saatiin päätökseen allekirjoittamalla kaksi SALT I -perusasiakirjaa:

• väliaikainen sopimus strategisten hyökkäysaseiden rajoittamista koskevista toimenpiteistä; ja
• ABM-sopimus strategisten puolustusjärjestelmien rajoittamisesta.

Se oli ensimmäinen Yhdysvaltojen ja Yhdysvaltojen välinen sopimus Neuvostoliitto, joka asetti rajoituksia ydinasejärjestelmilleen.

Velvoitteet

Osapuolet sitoutuivat olemaan aloittamatta uusien kiinteiden maalla sijaitsevien mannertenvälisten ballististen ohjusten (ICBM) kantorakettien rakentamista 1. heinäkuuta jälkeen. 1972 (I artikla); Hyväksytty lausunto A tarkensi, että kiinteät maalla olevat ABM-kantoraketit, jotka ovat parhaillaan rakenteilla sopimuksen allekirjoituspäivänä, saatetaan valmistua. Sopimus velvoitti osapuolet olemaan muuttamatta vanhempia tyyppejä maalla olevia kantoraketteja tai kevyitä ICBM-moottoreita maalla toimiviin kantoraketteihin raskaille ICBM-rakenteille, jotka lähetettiin vuoden 1964 jälkeen (II artikla). Sopimus rajoitti myös sukellusveneillä laukaistavien ballististen ohjusten (SLBM) ja nykyaikaisten ballististen ohjusten sukellusveneiden lukumäärän niihin, jotka olivat toiminnassa ja rakenteilla sopimuksen allekirjoituspäivänä (III artikla).

Sopimus III artiklasta, jonka mukaan Yhdysvalloilla on oltava enintään 710 SLBM-kantorakettia 44 modernilla ballististen ohjusten sukellusveneellä ja Neuvostoliitolla enintään 950 SLBM-kantorakettia 62 sukellusveneellä. Muita SLBM-kantoraketteja, jotka ylittävät alkuperäisen tason 656 Yhdysvalloissa ja 740 Neuvostoliitossa, ennen kuin sovitut tasot voivat tulla toimintaan korvaamaan yhtä monta ICBM-kantorakettia, jotka on otettu käyttöön ennen vuotta 1964, tai SLBM-kantoraketteja vanhemmat sukellusveneet.

Jollei sopimuksen määräyksistä muuta johdu, sopimuspuolet saivat oikeuden nykyaikaistaa ja vaihtaa sopimuksen soveltamisalaan kuuluvat strategiset hyökkäävät ballistiset ohjukset ja kantoraketit (IV artikla). Hyväksytyssä lausunnossa C osapuolet ilmaisivat ymmärtävänsä, että modernisointi- ja korvaamisprosessissa maalla sijaitsevien ICBM-siilon kantorakettien mitat eivät kasva merkittävästi. Osapuolet ilmaisivat lisäksi yhteisymmärryksen siitä, että termi ”merkittävästi lisääntynyt” tarkoittaa, että kasvu ei ylitä 10-15 prosenttia maalla sijaitsevien ICBM-siilon kantorakettien nykyisistä mitoista. Osapuolet sopivat myös, että ICBM- ja SLBM-koe-laukaisulaitteiden lukumäärä ei kasva merkittävästi ja että ICBM-kantorakettien rakentaminen tai muuntaminen testialueilla tapahtuu vain testausta ja koulutusta varten (hyväksytty lausuma D).

Sopimuksen tavoitteiden ja täytäntöönpanon edistämiseksi sopimuspuolet käyttävät vuoden 1972 ABM-sopimuksella perustettua pysyvää neuvoa-antavaa toimikuntaa (SCC) (VI artikla). Sopimus velvoitti osapuolet jatkamaan aktiivisia neuvotteluja strategisten hyökkäysaseiden rajoituksista, joiden soveltamisalaa tai ehtoja eivät vaikuta tässä väliaikaisessa sopimuksessa määrätyt velvoitteet (VII artikla). Osapuolet sopivat noudattavansa sopimuksen velvoitteita eivätkä ryhtyisi sopimuksessa tai toimintoperusteisessa johtamismallissa kiellettyihin toimiin, kunnes ne on ratifioitu tai hyväksytty.

Todentaminen ja noudattaminen

Todentaminen

Sopimus antoi osapuolille oikeuden käyttää kansallisia teknisiä tarkastusvälineitään varmistaakseen sopimuksen noudattamisen ja velvoitti ne olemaan puuttumatta toisen osapuolen NTM: ään eikä käyttämään tarkoituksellista piilottamistoimenpiteet, jotka saattavat estää NTM: n suorittamaa tarkastusta (V artikla).

Vaatimustenmukaisuus

Ei ole mekanismeja rikkomusten käsittelemiseksi.

Poistaminen

Sopimus antoi osapuolille oikeuden irtisanoutua sopimuksesta kuuden kuukauden etukäteisilmoituksella, jos ne päättävät, että sopimuksen kohteeseen liittyvät poikkeukselliset tapahtumat ovat vaarantaneet niiden korkeimmat edut. Yhdysvallat totesi yksipuolisessa lausunnossaan A, että jos sopimusta täydellisemmistä strategisista hyökkäysaseiden rajoituksista ei saada aikaan viiden vuoden kuluessa, Yhdysvaltojen korkeimmat edut voivat vaarantua ja se muodostaa perustan vetäytymiselle ABM-sopimuksesta. / p>

Yhdysvallat ilmoitti yksipuolisessa lausunnossaan B pitävänsä operatiivisten maalla liikkuvien ICBM-kantorakettien lähettämistä sopimuksen voimassaoloaikana ristiriidassa sopimuksen tavoitteiden kanssa. Neuvostoliiton yksipuolisessa julkilausumassa korostettiin, että jos Yhdysvaltojen Nato-liittolaiset lisäävät nykyaikaisten sukellusveneiden määrää ylittääkseen niiden sukellusveneiden lukumäärän, jotka heillä olisi toiminnassa tai rakenteilla sopimuksen allekirjoituspäivänä, Neuvostoliitolla olisi oikeus sen sukellusveneiden määrän vastaava kasvu. Vastauksena tähän lausuntoon Yhdysvallat ilmoitti, ettei se hyväksy sen pätevyyttä.

Kehitys

Sopimus ei vaadi senaatin suostumusta ratifiointiin, ja se tuli voimaan vaihdettuaan osapuolten kirjalliset hyväksymisilmoitukset samanaikaisesti ABM-sopimuksen ratifiointiasiakirjojen vaihdon kanssa eli 3. lokakuuta 1972. 30. syyskuuta 1972 Yhdysvaltain senaatin molemmat talot hyväksyivät kongressin yhteisen Päätöslauselma, jossa presidenttiä kehotettiin etsimään tulevaa sopimusta, joka ei rajoittaisi Yhdysvaltoja mantereidenvälisten strategisten voimien tasolle, joka olisi alle Neuvostoliitolle asetettujen rajojen. Sopimus nimettiin väliaikaiseksi, koska sopimuspuolet aikoivat jatkaa neuvotteluja. Sopimuksen VII artiklassa osapuolet sitoutuivat jatkamaan aktiivisia neuvotteluja strategisten hyökkäysaseiden rajoituksista, minkä vuoksi osapuolet aloittivat marraskuussa 1972 SALT II -neuvottelut. Sen piti päättyä 3. lokakuuta 1977. Yhdysvallat kuitenkin ilmoitti 23. syyskuuta 1977 yksipuolisesti, että se jatkaa sopimuksen noudattamista, kun SALT II: sta neuvoteltiin edelleen, edellyttäen että Neuvostoliitto tekisi saman. Neuvostoliitto antoi samanlaisen ilmoituksen 25. syyskuuta 1977.